Olen sattunut syntymään sukuun, jota on siunattu muutamalla kovan luokan valehtelijalla. Enkä nyt puhu nuhjuisista pettureista tai kavalista omaneduntavoittelijoista, vaan valehtelijoiden aatelista, armoitetuista jutunkertojista, joille kivet ovat vähintäänkin vuoria ja varpuset nuolihaukkoja. Itse olen sukuvikaa yrittänyt pitää aisoissa ja pyrkinyt puhumaan totta, mutta välillä huomaan päästeleväni palturia suoraan selkäytimestä.
Tänä syksynä meille tuli poikkeuksellisen paljon luumuja, ja vein niitä kaikille, jotka suinkin suostuivat ottamaan vastaan. Erään kerran kiikutin lapsen kaverin kotiin maistiaispussillisen, ja houkuttelin koko perhettä meille sadonkorjuuseen. Seisoin siinä vieraiden ihmisten kynnyksellä ja äkkiarvaamatta kuulin kertovani, että meillä on kauheasti luumuja, ainakin kaksisataa kiloa.
KAKSISATAA KILOA! Kahdessa vanhassa puussa! Vaikka koko meidän perhe roikkuisi luumupuiden oksilla, joutuisimme vielä lainaamaan jonkun naapurin aikuisen, että saisimme kokoon kaksisataa kiloa. Ja tietysti huomasin tämän emävaleen vasta kun se oli jo peruuttamattomasti ihmisten ilmoilla. Kesti iltaan asti keksiä, että järkevä ihminen olisi nauranut ja sanonut, että nyt taisi tulla vähän Lapin lisää. Siinä hetkessä en osannut kuin hiljentyä pohtimaan syntejäni.
Onneksi se perhe ei ehtinyt poimimaan luumuja tänä syksynä. Ensi kesäksi minun on epäilemättä istutettava pari puuta lisää.
(Yllä olevaan kuvaan olen vanginnut tilanteen aamulla, n. 200 kiloa myöhemmin. Kiitos ja anteeksi!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti